25.9.1995

Kanne Kurikan kihlakunnanoikeudessa

A kertoi B:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että B oli vuodenvaihteessa 1985 - 1986 ostanut itselleen maatilan, jolla oli sittemmin ryhtynyt harjoittamaan broilerituotantoa. A ja hänen vaimonsa olivat antaneet B:lle lainaa siten, että heti alkuvaiheessa he antoivat yhteensä 655 000 markkaa tilan ostoon ja joihinkin välittömiin hankintoihin. Myös myöhemmin he olivat antaneet pojalleen rahaa lainaksi eri tarkoituksiin siten, että tuo lainasumma oli vähintään 800 000 markkaa.

Aiemmin oli ollut täysin selvää, että annettu rahasumma oli tarkoitettu lainaksi ja vuodenvaihteessa 1989 -1990 summasta oli ollut tarkoitus tehdä velkakirja. A:n yllätykseksi B oli kieltäytynyt allekirjoittamasta velkakirjaa, vaikka asiasta oli suullisesti sovittu. Myöhemmin hän oli ilmoittanut, ettei kysymyksessä olisikaan ollut laina, vaan että kyseessä olisi ollut ennakkoperintö, jota ei ollut tarkoituskaan maksaa takaisin. Tämä väite oli kuitenkin totuudenvastainen, mitä tuki jo se, että A:n ja hänen vaimonsa toisen lapsen lakiosa olisi tässä tapauksessa vaarantunut, mikä ei missään tapauksessa ollut voinut olla tarkoitus.

Koska A oli omalta osaltaan vaatinut, että laina maksetaan ennen vuoden 1990 alkua tai että takaisinmaksusta ainakin tehdään sitova suunnitelma, hän oli katsonut olevansa oikeutettu korkoon 1.1.1990 alkaen. Alun alkaen korosta ei ollut sovittu ja päämääränä olikin ollut vain se, että itse pääoma maksetaan takaisin.

A oli työskennellyt B:n broileritilalla ajalla 1.1.1986 - 31.8.1990. Palkasta oli sovittu, että kaikki tilasta kulujen jälkeen jäänyt tuotto piti jäädä hänen ja hänen vaimonsa käyttöön. Näin oli sovittu siksi, että B oli jättänyt alkuvaiheessa koko tilanhoidon A:n ja tämän vaimon huoleksi, jolloin B:lle itselleen oli jäänyt mahdollisuus aloittaa muun muassa liikkeenharjoittaminen huonekalualalla. Tarkoitus kuitenkin koko ajan oli ollut se, että hän ottaa tilan hoitoonsa, kunhan sen toiminta oli lähtenyt pyörimään, kuten sittemmin oli tapahtunutkin.

Todellisuudessa A ei ollut osaltaan saanut käyttöönsä varoja tilan tuotosta ja hän oli tehnyt ilmaista työtä vastoin alkuperäistä sopimusta.

B oli 2.11.1990 nostanut rypsitilin, jolla oli ollut rahaa 29 140,71 markkaa. Rypsi oli kasvatettu A:n ja hänen vaimonsa mailla ja kaikki hankinnat sadon eteen oli tehty heidän varoillaan.

B oli käyttänyt jatkuvasti A:n omistamia laitteita ja koneita omassa toiminnassaan. Hän oli myös ostanut itselleen uusia koneita ja käyttänyt osana kauppahinnan maksua A:n omistamia koneita ja laitteita.

Mainitunlaisia koneita ja laitteita olivat 1 000 litran farmarisäiliö, neljät kärryt ja Sampo-merkkinen leikkuupuimuri.

Uusista koneista A katsoi omistavansa puolet 40 000 markan äkeestä, sillä sen hankkimiseen hän oli käyttänyt osamaksuna omistamiaan vanhoja koneita. Uuden äkeen B oli sittemmin myynyt. Äkeen hankinnassa oli annettu vaihtoesineinä A:n omistama 10 000 markan arvoinen täyttövaunu ja Potila-äes. Lisäksi muualle oli myyty 10 000 markalla perunapuimuri, josta saadut rahat oli käytetty äkeen ostoon.

Tämän vuoksi A vaati, että B velvoitetaan

1) maksamaan 400 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.1.1990 lukien,

2) maksamaan työpalkkana 5 000 markkaa kuukaudessa ajalta 1.1.1986 - 31.8.1990 16 prosentin korkoineen kunkin kuukauden viimeisestä päivästä lukien,

3) korvaamaan ottamastaan rypsitilistä 14 575,35 markkaa 16 prosentin korkoineen 2.11.1990 lukien,

4) korvaamaan äkeen arvosta 20 000 markkaa 16 prosentin korkoineen ja että

5) vahvistetaan edellä eriteltyjen maatalouskoneiden ja -laitteiden olevan A:n omaisuutta ja että velvoitetaan B palauttamaan mainitut koneet ja laitteet.

Vastaus

B vastusti kannetta kiistäen velaksiannon tapahtuneen ja lausui, että hänen vanhempiensa tarkoituksensa oli ollut harjoittaa yhdessä elinkeinoa hänen kanssaan siten, että yhteiseen elinkeinoon oli sijoitettu rahaa 667 280 markkaa tai että kysymys oli ollut lahjasta tai ennakkoperinnöstä tämän summan osalta. Yhteistaloudessa tehdystä työstä ei ollut sovittu maksettavaksi palkkaa, rypsitili oli käytetty kantajan vastattavaksi kuuluvan velan maksuun, maatalouden koneet ja laitteet oli tarkoitettu yhteisen elinkeinon harjoittamiseen ja vain muodollisesti hankittu vastaajan nimiin.

B:n mukaan kysymys oli ollut yhteiseen lukuun harjoitetusta elinkeinosta ja tällä perusteella oli myös tehty hankkeen kustannus- ja rahoituslaskelmat. Tila oli hankittu hänen nimiinsä, koska täten voitiin saada halpaa korkotukilainaa ja tämä oli ollut vanhempien ajatus. Tilalle oli muutettu asumaan yhdessä ja oli asuttu yhteistaloudessa ja siten kysymys oli tosiasiassa ollut avoimesta yhtiöstä ilman varsinaista sopimusta. Laskelmat oli tehty vuoden 1995 loppuun, joten vasta sen jälkeen edes teoriassa voitiin vaatia takaisin mahdollista pääomasijoitusta ja silloinkin vain siinä järjestyksessä kuin avoimen yhtiön purkamisesta oli säädetty.

Kihlakunnanoikeuden päätös 5.11.1992

Kihlakunnanoikeus lausui asiassa selvitetyksi, että B oli myöntänyt saaneensa yhteisyrityksen maatilan ostoon ja broilerituotannon käynnistämiseen vanhemmiltaan rahaa 667 280 markkaa, mutta kiistänyt saaneensa mainittua summaa velaksi. Sen sijaan oli aikanaan perustettu tosiasiassa yhteisyritys maatalouden ja broilerituotannon harjoittamiseksi sekä A:n että B:n omistamilla tiloilla yhteisesti ja että tilalla oli eletty yhteistaloudessa jakaen kulut ja tuotot tasan ja että hankkeen kustannus- ja rahoituslaskelmat oli laadittu tältä pohjalta. Rahoitusjärjestelyjen vuoksi maatila oli ostettu B:n nimiin, vaikka uusi tila oli ollut osana yhteisyritystä. Sekä A ja hänen vaimonsa että B olivat asuneet tilalla yhteistaloudessa osallistuen kaikkeen työhön ja myöskin tuotot oli jaettu tasan, kuten alun perin oli tarkoitettu. Verotuksessa eri tilojen kulut ja tuotot oli käsitelty osaksi sekaisin. A:n ja hänen vaimonsa poismuutto tilalta oli tapahtunut heidän omasta aloitteestaan, jolloin yhteisyritys oli tosiasiassa purkautunut ja myöhempi B:n broilerituotannon yhtiöittäminen ei vaikuttanut asian arvosteluun.

Edelleen ilmenevistä seikoista voitiin päätellä, että A ja hänen vaimonsa sekä B olivat käytännön toimillaan ilman suullista tai kirjallista sopimusta perustaneet yhteisyrityksen ja samalla heidän välilleen oli muodostunut avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä annetun lain mukainen yhtiösuhde. Koska henkilöyhtiötä ei voitu purkaa tämän kanteen mukaisella tavalla eikä osapuolien välisiä suhteita voitu selvittää ilman mainitun lain 5 luvun mukaista menettelyä, kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 1.4.1993

A valitti hovioikeuteen. Lisäperusteluinaan kihlakunnanoikeuden päätökseen hovioikeus lausui, että avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä annetun lain 2 luvun 10 §:n mukaan yhtiömiehellä ei ole oikeutta kohdistaa toiseen yhtiömieheen yhtiösuhteeseen perustuvaa vaatimustaan ennen kuin yhtiö on purkautumisen tai yhtiömiehen yhtiöstä eroamisen johdosta selvitetty. Tilanteessa, jossa yhtiömiehet eivät sovi yhtiön omaisuuden jakamisesta eikä tuomioistuimen määräämää selvitysmiestä ole, tuomioistuimen on saman lain 6 luvun 3 §:n mukaan hakemuksesta määrättävä selvitysmies toimittamaan jako. Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputulosta.

Perustelut

Tapahtumatiedot

Asianosaisten lausumista käy ilmi, että C ja A ovat vuodenvaihteessa 1985 - 86 antaneet pojalleen B:lle ainakin 667 280 markkaa käytettäväksi oman maatilan oston rahoitukseen. Asianosaiset ovat sopineet broilerinkasvatuksen ja muun maataloustuotannon harjoittamisesta yhteisesti A:n ja B:n omistamilla tiloilla ja muuttaneet yhteistalouteen B:n tilalle. C ja A ovat asuneet siellä aina elokuuhun 1990, mihin asti he ovat myös osallistuneet tilojen hoitamiseen.

Sovellettavat oikeusohjeet

Asianosaisten aloittaessa broilerinkasvatuksen ja muun maatalouden harjoittamisen yhteiseen lukuun oli avoimen yhtiön perustamisesta voimassa kauppakaaren alkuperäinen 15 luku siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen. Noiden säännösten voimassa ollessa katsottiin oikeuskäytännössä, että avoin yhtiö voi syntyä muutenkin kuin nimenomaisella sopimuksella (KKO 1966 II 99 ja KKO 1977 II 86). Kauppakaaren 15 luvun säännökset kumottiin avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä annetulla 1.1.1989 voimaan tulleella lailla (389/88). Tämän lain 1 luvun 1 §:n mukaan sitä sovelletaan, jollei muussa laissa ole toisin säädetty, kun kaksi tai useampi harjoittaa sopimuksen perusteella yhdessä elinkeinotoimintaa yhteisen taloudellisen tarkoituksen saavuttamiseksi. Saman luvun 2 §:n mukaan avoin yhtiö syntyy yhtiömiesten sopimuksella.

Avoimen yhtiön syntymiseen ei vaadita, että yhtiö merkittäisiin kaupparekisteriin tai että sillä olisi toiminimi. Edellytykseksi avoimen yhtiön syntymiselle ei myöskään ole asetettu, että yhtiömies sijoittaisi siihen pääomapanoksen, vaikka tavallisesti näin menetelläänkin. Jotta avoimen yhtiön voitaisiin katsoa syntyneen ilman nimenomaista sopimusta, on perusteltua edellyttää, että yhteiseen lukuun harjoitettava taloudellinen toiminta on tarkoitettu luonteeltaan pysyväksi tai ainakin melko suurella varmuudella jatkuvaksi. Toiminta ei myöskään saa olla aivan pienimuotoista ja sen tulee olla yhtiön luonteeseen soveltuvalla tavalla järjestäytynyttä ja suunniteltua.

Erityisesti maatalouden osalta on avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä annetun lain esitöissä (HE 6/1987 s. 16 - 17) todettu, ettei sitä useinkaan pidetä lain tarkoittamana elinkeinotoimintana. Harjoitetun maatilatalouden keskimääräistä suurempi laajuus tai siihen kuuluvien liitännäiselinkeinojen luonne voi esitöiden mukaan kuitenkin johtaa siihen, että toimintaa pidetään lain tarkoittamana elinkeinotoimintana. Näillä seikoilla on merkitystä myös arvioitaessa sitä, onko ennen kysymyksessä olevan lain voimaantuloa aloitetun elinkeinotoiminnan katsottava tapahtuneen avoimen yhtiön muodossa.

Näyttö ja johtopäätökset

A ja B eivät ole nimenomaisesti sopineet edellä selostetun toiminnan harjoittamisesta avoimena yhtiönä. Asiassa esitetystä selvityksestä ei voida päätellä, että kysymys yhteistoiminnan oikeudellisesta luonteesta olisi toimintaa aloitettaessa tai sen aikana ollut mitenkään esillä.

B on tosin kiistänyt saaneensa kanteessa tarkoitetut varat velaksi, mutta kuitenkin hän on ilmoittanut verotuksessaan 400 000 markkaa velaksi vanhemmilleen. Myös 29.10.1990 päivätyssä ositussopimuksessa C:n ja A:n välillä on puolisoiden yhteisinä varoina mainittu 800 000 markan "lainasaatava" B:ltä. Asiassa ei ole selvitetty, mitä asianosaiset ovat sopineet tilojen tuoton käytöstä ja miten tuotto on käytännössä jaettu. Ilmeistä kuitenkin on, että asianosaiset ovat käyttäneet tilojen tuottoa aina tarpeidensa mukaan. Kirjanpito A:n ja B:n tilojen osalta on pidetty koko ajan erikseen. Samoin veroilmoitukset on tehty erikseen.

Yhteistoiminnan katsomista avoimen yhtiön muodossa harjoitetuksi tukee lähinnä se, ettei toimintaa voida pitää aivan pienimuotoisena ja että tiloilla on osaksi käytetty yhteistä työvoimaa ja koneita. Nämä seikat eivät kuitenkaan yksinään riitä osoittamaan, että A:n ja B:n välille olisi syntynyt sopimus broilerinkasvatuksen ja muun maatalouden harjoittamisesta avoimena yhtiönä.

Näyttämättä on jäänyt myös se, että B olisi saanut vanhemmiltaan tilan ostoon tarvitsemansa varat lahjana tai ennakkoperintönä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo B:n olevan velkaa A:lle puolet vanhemmiltaan saamastaan määrästä eli 333 640 markkaa. Kun velan takaisinmaksusta tai korosta ei ole sovittu, on B velvollinen maksamaan tuolle määrälle korkoa haasteen tiedoksiantopäivästä 13.3.1992 lukien.

Esitetystä selvityksestä ei voida päätellä B:n ja A:n tarkoituksena olleen, että A:lla olisi yhteistoiminnan tuotosta saamansa osuuden lisäksi oikeus saada B:ltä palkkaa yhteiseen lukuun tekemästään työstä. A:n työpalkkaa koskeva vaatimus on siten hylättävä.

Kun ei ole tarkemmin selvitetty, miten tilojen tuotot ja menot oli tarkoitettu jakaa, asiassa ei myöskään ole osoitettu, että B olisi nostamalla niin sanotulla rypsitilillä olleet varat poikennut osapuolten kesken noudatetusta käytännöstä tai muutenkaan menetellyt sopimuksenvastaisesti. B ei siten ole velvollinen suorittamaan A:lle tämän vaatimaa osuutta rypsitilin määrästä.

A on 8.9.1987 tehdyllä osamaksusopimuksella omistuksenpidätysehdoin ostanut Sampo-merkkisen leikkuupuimurin. Selvitystä ei ole esitetty siitä, ettei kanteessa mainitun leikkuupuimurin omistusoikeus olisi siirtynyt A:lle. Muiden kanteessa mainittujen koneiden ja laitteiden osalta on jäänyt näyttämättä, että ne kuuluisivat yksin A:lle.

Tuomiolauselma

Alempien oikeuksien ratkaisut kumotaan A:n kanteen osalta. B velvoitetaan suorittamaan A:lle 333 640 markkaa 16 prosentin korkoineen 13.3.1992 lukien. Lisäksi vahvistetaan, että A on Sampo-merkkisen, valmistusnumero 535449, leikkuupuimurin omistaja. Muilta osin A:n kanne hylätään.